torstai 17. toukokuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Kinkku ja kesän kauheus

Terve taas vrendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen uiskennellut koirakaverini Sisun takapihalla uima-altaassa ja käynyt kiusaamassa aivan urakalla Helmiäippää ja mummukoiraSädettä niiden puutarhassa.
Oon mä kohdannu kaikenlaisia jännittäviäkin juttuja, ja ne vasta pelottavia olikin.

Siispä niitä uutisia:

Tossa männä viikolla olin mamman ja koirasiskojen kanssa lenkillä. Ei ees menty mettään, koska käärme. Mamma inhoaa kärmeksiä yli kaiken, enkä ees tiijä, mikä semmonen o.
Paitti nyt khyl tiiän.
Nii-i. Meikämandoliini oli semmosel pellolla samoamassa ja tottelevaisena koissulina sain olla vapaana kuin sorsa rannassa.
Mamma sit alkaa tuijottaa, et mitä ihmettä mä tassulla lätkin menemään. Istuksin siinä ja lätkin maata tassulla. Mamma hiipi kauhuissaan lähemmäs ja meinas ruikkasta pöksyyn, ku näki.
Minä läpsin tassukalla sellaista kerälle kiertynyttä kyykärmestä, joka sihisteli ja ärjyi.
Minähän sitä leikiksi luulin ja aattelin, jotta onpa metka sihisevä kepukka.

Kuten moni tietää, niin tämmöinen pikkuinen koissulinpoikanen ei herkästi anna lelujaan poies. Varsinkaan hienoja, mustia keppejä. Vaikka ne sihisis.
Mamma onneks sen älys heti ja alkoi houkutella mua herkkunamiskalla luokseen.
Se nimittäin hiffas, et jos ois mua alkanu komennella ja ärjästellä, ni oisin varmattes käyny hampailla kii siihen sihisevään kasaan.

Kerranki oli hyätyy meikäläisen ahneenpuoleisesta luonteenplaadusta, kerta kyllähän ny namiskat aina kelpaa ja hyvänkin kepin voittaa. Lontustin siittä sitten mamman luo herkun toivossa ja arvaatteks: se keppi lähti menee.

Siinä kohtaa meikällä oli kyllä jo noutajahihna tiiviisti kaulan ympärillä ja mamma kalpeena kun haavanlehti tai mikälie ja ihan syränkohtauksen partaalla.

Onnetteks ei kellee mtn käyny ja kaikki hyvin.
Muistakaa tekin, että ärjästellä ei kannata, vaan herkuilla voi yrittää houkutella poies siittää kesän kauheuden luota.
Jos nii pahaste sattuis käymään, et se kärmes ehtis pistää koissulia, ni ei kon kiireen vilkkaan eläinlääkäriin ja hoitoon eikä mittään kotikonsteja ollenkaan.
Kesäisin terveisin Taimikinkku Minellin


keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Kinkku ja äippä

Terve taas vrendit!
Viime aikoina olen enimmäkseen keskittynyt vartsaamaan partsia, hillumaan mammani kanssa ja olemaan muutenkin melkoinen rötväke, kuten aina.

Sitten niitä uutisia:
Äitienpäivä lähestyy hurjaa vauhtia ja meikämandoliinilla on pakottava tarve kirjoittaa jotain omasta Helmiäipästäni, koska äiti.

Synnyin silloin joskus, en muista, koska olen koira, milloin, mutta äitini tunnistan.
Helmiäippä on mulle aina ollut kovin rakas, koska nähdään usein.
Vaikka Helmiäippä on itekin ihan kuin kakara, niin son silti mun rakas mammasein.

Vaikka ois kuulkaatten kolmesataakuuskyetviis tai jtn koissukkaa rivis, ni arvaattekos:
Mun äippä löytäis mut heti ja tunnistais, koska lapsi.

Mä tiedän ihan aina, koska ollaan menos Helmiäipälle ja mummuSäteelle. Löydän niitten oven taakke vaiks sokkona.  Ja eteski, jos oon irti.

Ekat kolkyetseittemän minunttia hillun ja riehun aivan älyämpärissä, koska rakastan.
Sittennni äippä nappaa meikäläistä raivelista kii rakkaudella ja riekottaa.
Siittä mää niin tykkään.

Mun runosuoni alkaa kovasti pulputtaa, niin mä oon päättäny kirjottaa runon kaikille äipöille täks juhlapäiväks:

Äiti, äitiiiii, äiti, ÄITIIIIIIII
Jo pentulaatikossa sain huomata sen,
olet äitini ihan täydellinen.
Sinä pyllyt pesit ja korvatkin
Nenänvierukset putsasit maidostakin.

Kun suureks kasvoimme,
jaksoit sä ain,
olla äitinä siltikin vain.
Kun nyt tuun luokses leikkimään,
olet äitini silti,
sua korvasta purra mä saan.

Tän kummosempii enny osannu, kerta oon vasta nuorempi koiranpoikanen
mutta tuon sulle naapurin kukkapenkistä kaik retiisit ensvisiitillä
tee TaimiKinkku Minellin





lauantai 5. toukokuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Kinkku ja punkki

Terve taas vrendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen ollut kyläluutien kyläluuta. Eilissäpäinä pääsin mamman matkassa kyläilemään ja arvaatteks: siellä oli mun Helmiäippä, mummukoiraSäde ja tietty meiän lauma sekä haaremin isäntä Sisu-poika. Oli meillä lystii, ja mammoilla kans. Jotain viiniä ne maisteli, mut me saatiin kaikkii herkkui ja eteski mun suasikkii, juustonaksei. Helmiäippä ei oikeen osaa vielkää vieraissa käyttäytyy. Me plikat rähjättiin sit kimpassa, kerta äippä ja tytär.

Sitten niitä uutisia:

Punkkiaikahan on taas parhaimmillaan kuumimmillaan. Ensteks o kylmä ja pakkanen, eikä punkin punkkia niin missään. Sitten sulaa lumet, tulee rötväkeli, ja justiin kun oot että ah, on kevät, ni tulee punkki.

Punkkihan o semmoi pikkuöttiäinen. Ihan melkeestään harmiton, muttei kummiskaa.
Se tarvii ravinnokseen ja vauvojensa ruuaks ihan verta. Juu, sitä ihtiään, ja se saa sitä kiinnittymällä johki tasalämpöiseen otukseen kuten kissa, koira, inehmo, siili tai vaikka töyhtöhyyppä.
Sitten, kon son syöny ihtensä pulleeks mustikaks, se plopsauttaa ittensä irti saalistaan ja vyöryy etiäpäin. Ja munii noin tsiljoona uutta punkeroa tulemaan.

Ainut huono puoli on, että nää öttiäiset voi levittää simmost puutiaisaivokuumetta ja myöskin borrelioosia. Eivät ole kivoja kumpakaan ja tarttuvat niin koissuun kun inehmoon. On niitä muitaki, mutten ny muista juur tähän hätään. Mutta ilkeitä tauteja ovatten, juu.

Siks on tärkeetä, että koissukat ja kissulat ja muut otukat suojellaan punkeroilta, jos liikutaan luonnon perillä. Konstit on monet, sanos mummu kon kissalla pöytää pyyhki, no eikäs sanont, ei simmost saa tehä...No eniveis on. On syötävää lääkettä, valeltavaa lääkettä, punkkipantaa, ekolookista vaihtoehtoo yks, kaks ja neljä sekä viittä eri sorttia linjamenttia, niin terveellistä kon ei. Niistä voi sitten jokainen valita, minkä ottaa ja mikä sopii noin niinkusta omaan pirtaan. Tapella niist ei kannata, eikä ees riidellä, kerta kaikille riittää kyllä tilaa ja punkkeja on Suomen kesä pullollaan.

Sittennii jos on niin hullusti päässyt käymään, että pitää tehdä punkkisyyniä ja kattella, et onko niitä punkeroisia kiinni rakkaassa lemmikissä, ni nää kannattaa muistaa:

Koissun tissukka elis nisä ei oo punkero. Yks pappa oli kerran yrittäny hädässä poistaa koissustaan punkeroa. Noh: koira ulvoi ja valitti ja meni karkuun ku mummukoiraSäde mammaansa. Pappa sitten eläinlääkäriin hädissään. Näytti punkeroa ja sanoi: Ei irtoa. Juuei. Son tissi. Elis nisä. Ei saa repiä irtipoikki.

Toinen mammarainen kiskoi ja riisti ja koiraparka huusi hädissään. Soli luomi, ei punkki. Ei niitäkään passaa nyhtää irti kuin eläinlääkärin. Ja silloinkin sovitusti ja puudutuksessa. Muuten voi olla auts ja yäks.

Kaikki jalkovälin ulokkeet on parempi jättää rauhaan, paitti kerran oli kaverin poikakoissulla punkero ihan pippelissä. Siinä sai tovin miettiä ja päänsä lähes puhki raapia, et miten sen punkeron saa nätiste siittä irti riistettyä ilman itkua....

Nii, että kun talvipakkasilla ikävöitte Suomen lyhyttä ja vähälumista kesää, niin muistakaa kaikki luonnon öttiäiset. Kärpäsistä puhumatta, niitä pelkää meikäläisen Helmiäippä aivan kuollakseen. Minä pistelen poskeeni.
Terveisin Taimikinkku Minellin


keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Kinkku ja kissa

Terve taas vrendit!
Sori hei, kun en oo viimeaikoina ehtiny kirjottelee, on ollu nii hurjasti kaikkee menoo päällänsä. Enimmäkseen on meikämandoliini reuhuttanut metikössä ja mutaojissa, kiusannut Usva-siskoa  ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: Taimikinkku Minellin on opinut juomaan tiskialtaasta.
Miten sinne pääsin, en kerro, koska heti kiellettäis, mutta voin kertoo, vesi maistuu ihan tsiljoona kertaa paremmalta, kun sen saa juoda makaronilaatikon jämien kera uunipadasta, ettäs tiiätte. Nih!

Sitten niitä uutisia:

Tehän varsin hyvin tiiätte, että olen melko rohkea ja vallaton koiranpoikanen. Kuljeksin rinta rottinkilla kohti uusia päämääriä lähes päivittäin. Välillä mamma huokaakin, että voisin enemminki harjoitella nukkumista, joka on minusta täysin yliarvostettu laji. Pah ja pyh, sitä ehtii mummuna nukkua sittennii ihan tarpeeks....

Nii, ni siittä rohkeudesta. Yleensä, kun kohtaan melko vallattoman varmasti kaikki inehmot, mummut, kummit ja serkkuplikat, ni yks poikkeus vahvistaa säännön.
Tiättekö, kun Helmiäipän luona asustaa semmonen kissa. Ihan pieni rääpäleen räpäkkö, meikäläisen nupin kokoinen otus. Nimikin on Milli, koska pieni.

Son kuulkaas sen huushollin keisarinna ja manakeri. Meikämandoliinikin on ihan hukassa sen mustavalkosen kuninkattaren kans.

Jos teen leikkiliikkeitä, sei hievahdakaan. Kerran yritin jahdata sitä...vain kerran...
Se on kissaks tosi rauhallinen ja hidas, jopa salakavala. Siittä ei koskaan tiiä, mitä se tekee.
Minä niin tahtoisin leikkiä...jahdata...leikkiä sen kanssa, mutta se vaan arvokkaasti kattelee mua pitkin nenänvarttaan.
Vaikka kaikkien muitten syliin loikkaan ja vauhdilla, riehaan ja hillun ja hyppelehdin, ni arvatkaas ku sen kissan kohilla tulee ihan täysstoppi. Meen ihan mahaplätsiin plaattialle, enkä ees inahda.
Joskus koetan vähän urahdella tai haukkua, mutta siltikään se kissanpahalainen ei tee elettäkään juostakseen yhtään mihkään.

MummuSädettä ja Helmiäippää oon yrittäny saada mukaan kissanjahtaukseen, mutta ne vaan köllöttelee tyytiksinä ja kissanpirskatti käy niitä puskemassa ja pörisemässä.
Helmiäippä tulee mua jopa siittä välistä nujuuttamaan, jos yritänkin siltä kissanpierulta ees yhtä viiksikarvaa vääntää. Joskus se kissa, varmaan ihan kiusallaan, käy keskelle lattiaa oikoselleen, ihan vaan et ärsyttäis vähän enemmän meitsikkää. Koska se näkee, et men tajuu, mikä otus se oikeestaan on.
Ihmismummu sanoo aina, että son Millikissa seittemäntoista vee, anna sen olla. Mitenkäs annat olla ja ymmärrät, kun en itekään osaa ku viiteen laskea. Saatika sitten tajuta, mikä on kissa.
Yks elukkalääkäri sanokin kerran viisaasti, ettei kissojen ja koirien ees tartte tulla toimeen keskenään, kerta noon eri lajeja. Kerro toi hei mummutsille kans, se nukkuu se kissanräpäkkö kainalossaan.

Pitänee vissiin useammin käydä Helmiäipällä ja MummuSäteellä kylässä, jotta oppisin ymmärtämään kissojen sielunelämää ja se oppis taas vuorostaan juoksemaan karkuun, kuten tavan kissojen kuuluukiin.

Tämmösii syvällisii pohdintoi täl kertaa ja kuulumisiin
tee TaimiKinkku Minellin




perjantai 16. maaliskuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Voihan kakka!

Terve taas vrendit!

Viime aikoina olen enimmäkseen ollut iloinen oma itseni, vaikka onkin surua ollutkin perheessä.
Mutta elämä jatkuu ja sounot.
Helmiäipän kans kävin hilluus Kouvolassa näytelmissä, oltiin molemmat ihan ERInomaisia ja saatiin hyviä fiiliksiä, kuten aina. Ehkäs olimme hiukkasen villejä, ehkäs emme...

Sitten niitä uutisia:

Nythän on, noh ainaski noin kalenterin mukaan kevät, ja kakkakeskustelu käy kiivaana.
Minäpäs ajattelin tutkivana shuurnalistina listata erilaiset kepulikakat, joita tienposkesta löytyy. Meillähän  kerätään kaiken sortin kikkarat poijes, niin meikäläisten, Helmiäipän ku Sädemummunkin kotona. Ja pikkasen paheksutaan noita erisortin läjiä.

Mutta varoituksen sanana kaikille tielläkulkijoille, halusittepa tahi ette:

Voihan kakka!

1. Piilokakka

Piilokakka lymyää tien poskessa, kevyen hangen alla, kuin kevään ensi kukka, mutta ei niin kivana yllärinä. Koira menee siihen tien poskeen omaa kakkaansa päkeltämään. Siihen nouset sitä korjaamaan, ja vuolaaa, piilokakka on kenkän pohjassa.

2. Viaton minikakka
Viaton minikakka on jonkun taskukokoisen koiran pyöräyttämä tuotos siinä hangen reunalla. Periaatteessa hyvinkin viaton, mutta sotkee siinä, missä piilokakkakin. Ihmismummukka usein näitä minikakkoja keräilee samaan pussukkaan omien koissulien jätösten kera. Miksei se minikoiran omistajakin voisi? Kysyn vaan ja vastaan: En tiedä...

3. Rehevä jättikakka
Rehevän jättikakan on päkeltänyt esmes joku bullmastiffi, tanskandoggi tai irlanninsusikoira ja ihan keskelle kävelytietä. Keko on niin massava, ettei sitä voi olla huomaamatta. Siinä se pönöttää kuin Pisan kalteva torni. Ehkä vähän vinompana ja korkeampana kenties. Kunnioitusta herättävänä jopa. Rehevällä jättikakalla on tapana levitä pitkin tietä pahanenteisen laajalle. Sitä löytyy kotana sitten kengistä, tassuista, matosta ja lattialistoista, kunhan lumet sulavat ja kävelytiet ovat yhtä kuralöllöä.
Jättikakoillekin on omat säkkinsä ja niitäkin  saa kerätä poies, ettei sitä kakkendaalia tarvii kaapia enää kesäkuussa parketin väleistä. Kiitos.

4. Ihana ihmiskakka
Kaikista koirien tuottamista kakkaläjistä huolimatta, metsässä tai ojan pohjalla lymyävä lenkkeilijän tai jonkun muun hätähousun tuottama ihmiskakka on kaikkein kamalin kakka-ansa ihan ikinä.
Siellä se lymyää pahaa aavistamamatta, odottaen höyryävänä tai jo vähän jäähtyneenä koissulia.
Sen vieno tuoksahdus houkuttaa lähes koiran kuin koiran ojan pohjalle ennesku ehdit sanoa OHO..
Jo on koissukalla hammasvälit sitä ihteään tursuten ja turkki täynnänsä, kun hihnan pää ehtii paikalle.
Yökkörefleksiä vältellen koetat houkutella koissulisi pois pökälepaheista, kakkakaihoiluista tai tortun tarpeesta. Kotiin päästyäsi yäkkäät ja peset, yäkkäät ja peset hieman lisää.
Myös hampaat ja tahnalla päälle.
Kiitosta vaan lenkkeilijälle tahi sille toiselle hätähousulle. Minä kiitän ja nam. Mamma ehdottaa, että ostat aikuisten vaipat ja päästelet pökälees niihin. Tulee mukavan lämmin olo ja koirakin pysyy puhtaana.

Kakkajuttu, mutta tulipahan kerrottua
terveisin TaimiKinkku Minellin
PS täsä mä kyttään kaikkia, ketkä ei korjaa koissulien kakkoja poies....


torstai 22. helmikuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Hyvää matkaa Pihlamummu


Tänään molen surullinen, enkä vitsaile.
Meidän perheen mummukka ja vanhan koiran viisaus, Pihla, on poissa.
Pihla eli hienon ja arvokkaan kultaisen elämän ja sai nukkua rauhassa ikiuneen mamman sylissä.

Siksi ei vitsailuja.
Olen ihmeissäni ja hämmentynyt,
koska ohjastajani ja oikeestaan idolini on nyt kirkkaana tähtenä taivaalla.
Paras juustovaras ikinä. Naksuhirmu ykkönen.

Pihlan muistolle

Enkeleiden matkassa

Taivaankannen laella on enkeleiden maa
sinne joka hyvä henki lentää liihottaa.

Siellä oottaa mummukkainen, ukki sekä vaari.
Matkaa ohjaa sekä kantaa kirkas sateenkaari.

Taivaankannen tähtönen on pieni koiranpentu
sinne tahdon minäkin, kun otteeni on hento.

Miksi kaikki kulkuaan ei maailmassa jatka,
toisilla on pitkä niin ja toisen lyhyt matka.

Kuka määrää matkan keston, sitä tiedä en.
Toivon vain et taivaankannen päälle lentelen.

Iltatähden loistehessa  mietiskelemässä
nauti joka päivästäsi tässä elämässä.

Tässä mä vielä sain köllötellä Pihlan kanssa tee TaimiKinkku Minellin




torstai 15. helmikuuta 2018

Kinkun kirjoituksia: Meikäläisten vuosi

Terve taas vrendit!

Viime aikoina on ollut enimmäkseen niin kiire, etten oo kerennä ees kirjuutella blokia, mutta nyttenhän siihenkin on tultava muutos.
Eihän siitä mitään tuliskaan, jos tosta noinettes vaan ni jättäsin armaat lukijat ihan ilmaan roikkumaan ja ihmettelemään, notta minne perskaleeseen se Taimikinkkunen katos.
N O H , en ihan minnekkää ja täältä pesee...

Ja tietty niitä uutisia:

Tiiättekös ystävät, kylänmiähet ja karvakorvat, että nyt on koiran vuosi?
En tiennyt minäkäään, ennesku mummukoiraSäde meikämandoliinia siitä valaisi.
Vaik minust khyl iha joka vuos on koiran vuos, joka päivä o eläinten päivä ja joka minuntti on ystävien aikaa yhes, jos meikält kysyttäis.
Ja varppisti voitte olla varmoi, et vastaisin vaiks ei ees kysyttäis, Y H T Ä Ä N  mitään...

Nii, ni asiaan siittä koiran vuodesta. Tuolla Kiinan maassa noi kiinamannit on silleesti sitä mieltä, et joka elukalla, tai no ainski melkeen, on oma vuosi.
Ja nyt on niinkusta koiran vuosi.
Koira tavoittelee tasapainoa ja näkee vaivaa saadakseen haluamansa.
Niinku esmes kun haluun soffalle papan viekkoon, ni änkkään sinne niin kauan, et muut koirat tippuu vaiks lattialle. Helppoo.
Tai jos haluun pullan, ni haen sen keittiön pöydältä.

Meikäläinen saatta vaikuttaa ulkopuolisista ihan hirveeltä hepulaattorilta, mut sisäisesti oon ihan Zen...tai jtnjtn
Olen kiitettävän utelias, ratsaan kaikkien taskut, tyhjennän silmän välttäessä muiden kipot ja vien namiskan kirsun eestä. Ei kandee olla hidas meitsien kanssa.
Työnnän myös kuuppani joka paikkaan...ihan joka paikkaan...

Olen ryhmätyöntekijä ja sankari: Muut vartsaa köökin ovella, ku Taimikinkku pöllii safkat katetusta pöydästä ja viskelee rikoskumppaneille vappunakkei ja donitseja. Syyt vieritetään vanhimpien koissukoitten niskoille ja minä ehdin painella partsille kiskomaan kesäkukkia laatikoista ennesku ehitte ees sanoa painokkaasti T A I M I I ...

Mitään missiota en jätä kesken, olipa se sitten äipän kengän peseminen vessanpytyssä tai kukkamultien kaivelu kevään korvalla keskellä olkkarin lattiaa. Koira eipi jätä rojektia kesken, ei sitten millään.

Koira on herkkä, mutta hyvä kumppani. Koskaan ei jätä, edes kaninraatoa pyydettäessä.
Uskollisesti istuu vieressä kuolajojot plaattiassa, kun makustelet voikkoleipää tai hampparia.
Surun ja murheen hetkellä tuijotan syvälle silmiin ja lipastan pusun kirsulle. Siinä olen, etkä muuta voi.
Kaivaudun kainaloon, valtaan puolet pedistä ja vien sun peittos. Hyvällä tsäkällä nukun aamulla pää tyynyssä. Ihan mitä vaan rakkaan perheeni vuoksi.

Onnea kaikille karvakorville koissukan vuonna
toivottaapi TaimiKinkku Minellin
PS täsä moon ihan Zen tai ZZZZZZ....